MANNERHEIM JA NAISET (Mikkeli 2.4.2011)

Carl Gustaf Emil Mannerheim oli suomalaisille oivallinen kohde inhottavan viholliskuvan luomiseen. Hän oli ruotsinkielinen, komea, sivistynyt, aatelinen ja itsetietoinen, lisäksi vielä esteetikko ja elegantti. Siis kaikkea muuta kuin kansanomaisissa piireissä kunnon miehen tuli olla. Etenkin punaisille Mannerheim soveltui perkeleeksi, jonka tilille voitiin laskea kaikki vapaussodan yhteydessä kuolleet ja kärsineet piittaamatta siitä, että nimenomaan Mannerheim yritti estää valkoisten suorittamat tihutyöt ja punavankien kurjan kohtelun.

Seksuaalielämään liitettyjen leimojen käyttö on tyypillistä vihollisen demonisointia. Mannerheimin homoksi haukkumisen saattaa ymmärtää vapaussodan, sisällissodan jälkiselvittelyjen aiheuttamaksi traumaksi, mutta saman leiman lyöminen kansalliseen suurmieheen vielä nykypäivänä osoittaa hämmästyttävää tietämättömyyttä ja on tuiki mautonta.

Romaania Metsästäjän sydän kirjoittaessani perehdyin Mannerheimin elämään varsin huolellisesti. Kirjailijan lähteinä eivät olleet alkuperäisarkistot, siltä pohjalta ei ehtisi kovin laajaa tarinaa kehitellä, vaan jo julkaistut perustutkimukset ja tulkinnat. Naiset, jotka valitsin romaanin henkilöiksi, olivat mielestäni Mannerheimin elämän tärkeimmät. Arkistoissa on olemassa tietoa myös joitain muista, minun ulottuvilleni ne eivät ehtineet eivätkä romaaniin mahtuneet.

ÄITI, HELENA VON JULIN

Mannerheimin äidistä silmiini sattui erityisesti tieto hänen englantilaismielisyydestään ja ankaruudestaan. Äiti piti brittiyläluokan kulttuuria ihanteena ja kasvatti tämän mukaisesti lapsiaan pidättyvyyteen ja etiketin noudattamiseen. Kapea kova vuode ja kylmät kylvyt kuuluivat Mannerheimin elämään myöhäiselle iälle asti. Äidin rooli tietysti korostui, kun isä, vaimon myötäjäisrahat bisneksissä menetettyään, häipyi Pariisiin uuden rakkaansa kanssa.

Mannerheim menetti kuitenkin myös äitinsä varhain. Sydäntä raastava on hänen reaktionsa, kun hän sai tiedon äidin kuolemasta: häntä lohdutti se, ettei äidin tarvinnut enää tulla surulliseksi hänen kolttosistaan. Niitähän Gustaf-pojalla riitti, hän oli eloisa, hyvin rohkea ja hyvin yritteliäs lapsi ja nuori, johtaja-ainesta. Äidin vaatimukset käyttäytymisen suhteen kantoivat hyvää hedelmää, se tiedetään hyvin Mikkelin päämajan tarinoista. Mannerheimien lasten piti istua ruokapöydässä vaiti ja syödä kauniisti, muutoin seurasi karkotus lastenhuoneen tietylle toppasohvalle. Siellä saattoivat istua joskus kaikki lapset yhdessä.

SISARET SOPHIE JA EVA

Mannerheimille läheisin ihminen maailmassa oli ilmeisesti hänen sisarensa Sophie. Hän oli veljen uskottu ja poliittinen liittolainen sekä myöhemmin myös työtoveri. Gustaf ja Sophie olivat lapsista ne, jotka solmivat heti suhteet isään tämän palattua Suomeen.

Myös Eva-sisar oli rakas ja suhde hänen mieheensä Louis Sparreen läheinen, mutta eron huomaa Mannerheimin kirjoittamista kirjeistä. Evalle kirjoitetuista riveistä huokuu selkeä roolitus ja jopa tietty muodollisuus. Kirjeet Sophielle sen sijaan ovat välittömiä ja luottavaisia, Sophie ei ole vain sisar vaan rakas ihminen.


Romaanissa Metsästäjän sydän toinen päähenkilö on Sophien lyhytaikainen aviomies, kartanonherra ja teollisuusmies Hjalmar Linder, jonka ystävyys ja taloudellinen tuki olivat Mannerheimille vapaussodassa olennaisen tärkeitä.

VAIMO, ANASTASIA ARAPOVA

Epäilemättä Mannerheimilla komeana ja viehättävänä nuorukaisena oli paljonkin naissuhteita, mutta sopivaa vaimoehdokasta ei 1890-luvun alun Pietarista ollut ihan helppo löytää. Mannerheim oli varaton, hänen enonsa von Julin ja muut sukulaiset kustansivat hänen elämänsä ja palveluksensa keisarinnan chevalier-kaartissa, mutta pysyvä ratkaisu oli löydettävä ja vaimon oli uran kannalta ajateltuna oltava venäläistä aatelia.

Sopivaksi osoittautui varakas perijätär Anastasia Arapova, epäilemättä sukulaisten järjestämä morsian. Onnekseen Mannerheim havaitsi Anastasian olevan viehättävä ja paljon vähemmän venäläinen kuin hän oli pelännyt. Yhteiselämästä ei kuitenkaan muodostunut pitkän päälle onnellista. Nykyisten normien mukaan tuolloisia venäläisen aateliston liittoja on tosin vaikea arvostella, ne olivat usein bisneksiä ja kulisseja, rakastajia ja rakastajattaria pidettiin ranskalaiseen malliin.

Mannerheim ihaili sisartensa kaltaisia sivistyneitä, tarmokkaita, ahkeria naisia. Venäläisten aatelisnaisten laiska istuskelu, juoruilu, voihkina ja makean syönti saivat hänet raivon valtaan. Saattaa olla, että Anastasia ei myöskään naisellisilta ominaisuuksiltaan ollut kyllin innostava komealle ja naisten ympäröimälle kavaljeeriupseerille, hän oli perhetyttö ja ilmeisesti suorastaan puritaaninen.

Avioliitto ajautui ankariin riitoihin, Mannerheim ei kotona viihtynyt kuten eivät muutkaan hänen kaltaisensa. Tanssiaisia ja muita tilaisuuksia pidettiin Pietarissa ehtimiseen, ja kavaljeeriupseerien velvollisuuksiin kuului esiintyä niissä. Oli jopa säädetty, että kun tällainen upseeri astui sisään johonkin Pietarin lukuisista ravintoloista, orkesteri lopetti heti soittonsa ja kajautti valtiollisen hymnin kaartin kunniaksi.

Avioliitto päättyi skandaaliin, kun Anastasia karkasi Kaukoitään sotarintamalle sairaanhoitajaksi toimitettuaan sitä ennen pariskunnan kaksi tytärtä sukulaisten hoiviin. Aatelisnaisten antautuminen sairaanhoitajiksi oli muodikasta armeliaisuutta, eikä yläluokan naisilla muuta mahdollisuutta itsenäisyyteen oikein ollutkaan. Vuoden mittaisen pakomatkan päätyttyä Anastasia otti tyttäret mukaan ja lähti Ranskaan. Mannerheim jäi yksin ja varattomaksi, perintövarat, ne joita hän ei vielä ollut menettänyt epäonnisissa liiketoimissaan, järjestettiin pois hänen ulottuviltaan. Turhautuneen miehen tie vei sotarintamalle.

Avioliitto Anastasia Arapovan kanssa oli Mannerheimille niin surkea elämänkokemus, että hän kuittasi sen muistelmissaan yhdellä ainoalla lauseella ja ilmeisesti suostui siihenkin vähään painostettuna.

SISARUKSET SHUVALOVA
Kreivitär Jelizaveta Shuvalova oli nainen, josta venäläinen lähde kertoo seikkaperäisesti mutta kovin epäluotettavasti. Päätin kuitenkin jossain määrin uskoa tuota lähdettä, romaaniin oli saatava joku epäilemättä useammista naissuhteista. Shuvalova oli tunnettu, erittäin tärkeä henkilö Pietarin seurapiireissä ja Mannerheimiin tutustuessaan kreivikin oli vielä elossa. Shuvalova toimi yhteiskunnallisesti aktiivisena, hän muun muassa perusti upseereille sairaalan Japanin-sodan rintamalle, sen saman sodan, johon Mannerheim avioeronsa jälkeen lähti hakemaan rintamakokemusta. Myöhemmin, joulukuun lopulla 1917, kun Mannerheim lähti vielä kerran Suomesta Pietariin hankkiakseen aseita perusteilla olevalle armeijalleen, kreivitär Shuvalova oli henkilö, joka auttoi Mannerheimin yhteyteen ranskalaisten kanssa. Aseita olisi saatu, mutta Suomen senaatti ei niitä huolinut, se luotti tuossa vaiheessa Saksaan.

Venäläinen lähde mainitsee, että Mannerheimilla olisi ollut suhde myös Jelizaveta Shuvalovan nuorempaan sisaren Olgaan, joka oli näyttelijätär. Mannerheimin palvelusyksikön päiväkirjasta on löytynyt oletusta tukeva merkintä, joten olen päättänyt uskoa tähän lemmentarinaan. Kyllä Mannerheim sen verran rämäpää ja vallaton lapsuudestaan asti oli, että sisarusten kanssa suhteitten pitäminen tuntuu hyvinkin mahdolliselta. Mitä muita avioliiton ulkopuolisia lemmittyjä ehkä oli olemassa, ei ole tiedossani.  Mutta kyllä niitä oli, luulen niin.

KREIVITÄR MARIE LUBOMIRSKA

Edellä viittasin venäläisen lähteen epäilyttävyyteen ja syyn siihen sain nimenomaan siitä tavasta, jolla lähde käsittelee kreivitär Marie Lubomirskaa. Hän kuvaa suhteen salakähmäiseksi, tuhruiseksi, jotenkin typerän lapselliseksi. Olin romaania kirjoittaessani mennä tuohon halpaan, mutta onneksi olivat olemassa painettuina Mannerheimin kirjeet Lubomirskalle. Suhde joutui aivan uuteen valoon.

Marie Lubomirska oli Varsovan seurapiirien keskeisiä hahmoja, hänen miehensä oli kaupungin johdossa, miehen isoisä kuuluisa tiedemies ja vapaustaistelija. Mannerheim rakasti Varsovaa ja sen intelligenttejä ja elegantteja seurapiirejä. Marie oli varmasti yksi tärkeä syy. Lubomirskan jälkeläiset ovat pyrkineet kiistämään rakkaussuhteen, mutta kun lukee Mannerheimin kirjeitä, aistii vastaansanomattomasti syvän suhteen, joka oli sekä seksuaalinen että älyllinen ja vuosien kuluessa syveni rikkomattomaksi ystävyydeksi. Mannerheim kirjoitti Marielle sekä sävähdyttäviä rakastuneen miehen lauseita että kovia poliittisia analyysejä esimerkiksi Venäjästä. Vielä 1919 he viettivät yhdessä joulua Sveitsin Lausannessa. Mariella oli mukanaan tyttärensä, Mannerheimilla toinen tyttäristä, jonka hän jätti itse kotiin lähdettyään Lubomirskan hoiviin. Tämä kertoo suuresta luottamuksesta ja pitkästä, kauniista suhteesta.

KITTY LINDER

Paljon puhutaan siitä, miten Mannerheim rakastui sisarensa aviomiehen sisarpuoleen, Kitty Linderiin. Arkistoissa lienee todisteitakin, minun käsiini ne eivät kaikilta osin romaania kirjoittaessani päätyneet. Eräät valokuvat kuitenkin todistivat, että Mannerheim, Hjalmar Linder, hänen velipuolensa ja Kitty tekivät elokuussa 1918 metsästysretken Norjaan. Seurueen koostumus ja retken ajankohta antavat vahvan  viitteen siitä, että juuri tuolloin Mannerheimin ja Kittyn tarina oli aktiivinen, luultavasti kuumimmillaan ja ratkaisuvaiheessa. Päädyin kirjoittamaan retkestä Hjalmar Linderin Metsästäjä-lehdessä julkaiseman matkakertomuksen pohjalta kuvauksen romaanini alkuun. Siinä Mannerheim kosii Kittyä, mutta saa rukkaset, Kittyn silmissä vanha mies. Pian tämän jälkeen Mannerheim saa lopultakin viedyksi loppuun avioeroprosessinsa.

TYTTÄRET, MUUT

Mannerheimin tyttäret vietiin isän ulottuvilta epäilemättä hyvin perustein, mutta Mannerheim piti heihin yhteyttä velvollisuudentuntoisesti loppuun asti. Kummankaan tyttären kohtalo ei ole kadehtimisen arvoinen eikä Mannerheim yrityksistään huolimatta voinut kovinkaan paljon asioihin vaikuttaa. Emotionaalisesti suhde lapsiin ei vaikuta kovinkaan lämpimältä, enemmänkin se on velvollisuudentuntoa ja realistista suhtautumista.

Paljon hehkeämpiä tuntemuksia saavat Mannerheimissa aikaan monet esiintyvät naiset, hän ihaili suuresti esimerkiksi laulajatar Hanna Granfeltia ja taisi 1920-luvun alussa elätellä jopa romanttisia kuvitelmia tuon hurmaavan neidin suhteen. Toteutuivatko ne, en tiedä, olihan Mannerheim jo pitkälti yli 50-vuotias.

Ystävyyssuhde Henrik Ramsayn puolisoon, sittemmin leskeen, saattaa sisältää myös intiimejä sävyjä, auttoihan Karin Mannerheimia sekä Tamminiemen että Kaivopuiston huvilan sisustuksessa.

Viimeiset vuodet Mannerheimin kuolemaan asti merkittävä ihminen marsalkan elämässä oli kreivitär Gertrud Arco af Walley, ruotsalaisten Wallenbergin pankkiiriveljesten sisar. Yhteys syntyi, kun Mannerheim sai sodan aikana kreivittäreltä terveisiä. Tämä oli nähnyt miehitetyssä Pariisissa filmin, jossa Hitler oli Mannerheimin vieraana. Koko Pariisi oli kuulemma hurmaantunut tavasta, jolla Mannerheim otti vastaan Hitlerin, ylväästi ja pokkuroimatta. Tämän me itsekin voimme tuosta filminpätkästä todeta, Mannerheim piti itsensä kurissa vaikka inhosi Hitleriä. Mannerheim päätti terveiset saatuaan, että kunhan sodan revohka on hoidettu, hän ottaa kreivittäreen yhteyttä. Näin tapahtui ja he viettivät viimeiset vuodet kumppaneina Sveitsissä, kreivitär vieraili myös Suomessa ja jopa saunoi yhdessä Mannerheimin kanssa.

Voisiko kauniimpaa päätöstä kauneuden ihailijan elämälle ajatella? Mannerheim oli herrasmies ja naistenmies vuosiensa loppuun asti.

MIKÄ OLIKAAN TAITEEN TEHTÄVÄ?

Talouselämässä Oskar Lindman kirjoitti 18.2.11:

”Taiteilijanyhteiskunnallinen tehtävä on kyseenalaistaa vallitsevat olot ja näyttää maailmayleisölleen uudessa kriittisessä valossa.”

Mistäihmeestä tällainen käsitys on tullut? Se lienee yleinen, koska se näin esiintyytaloustieteellistä julkaisua käsittelevässä jutussa. Oletan kirjoittajan olevannuorempaa sukupolvea kuin minä, kenties tätä käsitystä suorastaan opetetaankouluissa ja muissa kasvatuslaitoksissa. Sitä en ihmettelisi, ovathan tämänhetken opettajat niitä, joita vasemmistolainen sukupolvi kasvatti.

Sosialistisenrealismin vaatimus taiteessa kuului Neuvostoliiton perusoppeihin. Kysymys olipaitsi ruumiillisen työn ja sen tekijän ylistämisestä, myös suoranaisestaagitaatiosta. Ylistystä tarvittiin alkujaan työläisten innostamiseksi kumouksenriveihin itsetuntoa kasvattamalla ja luokkateoriaa tukemalla. Agitaationtehtävänä oli paljastaa yhteiskunnan epäkohdat eli ”näyttää maailma yleisölleenkriittisessä valossa” ja aiheuttaa kohteen yhteiskunnallisen asemantiedostaminen, mikä johtaisi vallankumouksellisuuteen.

Onsiis aikoihin eletty, kun elinkeinoelämän tärkeä äänenkannattaja julistaasuoraan agitaatiota taiteen tehtäväksi. Ilmeisesti ymmärtämättään, opetettuna.

Olenvuodesta toiseen ihmetellyt, miksi minun kirjojani intetään viihteeksi, vaikkane eivät sitä ole. Nyt ymmärrän. Ne eivät ole agitaatiota enkä pyri esittämäänmaailmaa kriittisessä valossa, siis agitoiden. Tästä juontuu se, ettäteatterissa pitää järkyttää, ylistää rumuutta, kuvata pahuutta ja kuvataiteessaräiskiä rikottuja näkyjä, verta ja spermaa.

Itseuskon paljon vanhempaan taiteen tehtävään. Mihin ihminen taidetta tarvitsee,mihin ihminen on taiteen luonut? Helpottaakseen oloaan, kaunistaakseenmaailmaansa, ymmärtääkseen oman osansa, käsittääkseen kaltaistensa kokemukset,tunteakseen yhteisyyttä. Se tapahtuu hyvyyden etsimisellä, totuudenkertomisella, kauneuden tavoittamisella. Mitä taiteen vastaanottajassa tapahtuu,on esteettisen elämyksen kautta löytyvä puhdistuminen. Ei katharsis vaadisarjamurhaajia, pieksäntää eikä luokkasotaa, vaan taideteoksen luomanoivalluksen, suuren näyn. Siitä tulee hyvä olo.

ElokuvaohjaajaAuli Mantila kiitteli taannoin kirjojani siitä, että niissä on suuri kertomuspäinvastoin kuin eräissä palkituissa, jotka esittävät ”kirjallisia akrobaattitemppuja”.Toisin sanoen sanallisia keikarointia, rakenteellisia keskeneräisyyksiä,kiusallisia etäännytyksiä, asioiden sotkemista ja keplottelua.

Minullekieli on pursi, johon otan lukijan, ja sen on oltava lujatekoinen, sen onkestettävä aallonpohjat ja puhurit, lukija ei saa pudota kyydistä hetkeksikään,vaan kerronnan on kannettava sekä sisään- että uloshengitykset. Lauseet eivätsaa jankuttaa yksitoikkoista rataa, vaan kielen on annettava lukijalle myöslepotauot tärkeiden merkitysten väleissä.

Muistanhetken vuosien takaa, kun lukiessani City-lehdestä Jouko Turkan haastatteluaoivalsin jotain tärkeää, silloinkin. Hän tuntui suorastaan vihaavan yleisöä,halusi ruoskia, koetella, panna kärsimään. Sehän on sadismia!

Kunyleisön kiusaaminen yhdistetään maailman asettamiseen kriittiseen tarkasteluunsaadaankin syy siihen, miksi en enää viitsi kiirehtiä katsomoihin tai lukeaHesarin kulttuurisivuja. Minun taiteeni on muualla.

KONNANKOUKKUJEN KÄSIKIRJA

Uutinen kertoo tänään 24.2.2011, että Helsingin Kampin liikennekeskuksen rakennustöiden aliurakoitsijoita syytetään veronkierrosta. Palkkoja on maksettu pimeästi, ennakkoveroja ei ole tilitetty, kuitteja on tehtailtu itselle ja muille, firmoja on perustettu ja kaadettu aina tarpeen mukaan.  Kun pääurahan sai edullisin tarjous, selittyy tarjouksen halpuus näillä.

Ottakaapa käteen romaanini LEIJONAN OSA. Siinä on kerrottu näistä toimista yleisesti ja Helsinkiin rakennetun suuren liikennekeskus Centron rakentamisesta erikseen. Kaikki toimet, jotka nyt ovat esillä, kuuluvat sankarini Anders Harmon arsenaaliin urakoitsijana sen jälkeen kun hänen uransa pankkiirina päättyi skandaaliin ja pankin kaatumiseen talouslamaan 1980-90 taitteessa.

Romaanissa kuvataan myös katastrofi, johon omakotitalon ostaja joutuu. Omasta kokemuksesta. Myyjä salaa tietoisesti rakennuksen kunnon, mutta oikeus ei siitä välitä, onhan suoritettu kuntotarkastus. Ja kuntotarkastukset, nehän ovat silkkaa huijausta eikä sellaisen tekijä joudu minkäänlaiseen vastuuseen, teksti on sillä tavalla muotoiltu. Tuomarin käsityksen mukaan myyjän ei tarvinnut tietää talonsa kuntoa vaikka oli omistanut sen 30 vuotta. Meidän piti tietää kahden käynnin perusteella, olihan tehty kuntotarkastus. Se velvoitti meitä, ei myyjää, vaikka tarkastus oli tehty ja maksettu yhteisesti. Menivät velkarahat ja meni luottamus Suomen oikeuslaitokseen. Opetus: Älkää missään tapauksessa tehkö kuntotarkastusta! Ottakaa myyjältä vakuutus täydestä vastuusta, mitä tahansa talosta paljastuu. Jos ei suostu, jättäkää ostamatta.

MANNERHEIM MENEE, KEKKONEN TULEE

Sain Veijo Mereltä 6.10.2010 päivätyn kirjeen, joka ilahdutti minua kirjailijana kenties enemmän kuin mikään. Onnittelut ja kehut ihailemaltani tyylin ja näkemisen mestarilta romaanista METSÄSTÄJÄN SYDÄN! Ei sitä voi olla siteeraamatta, toivon mukaan kollega ei tästä pahastu:

"Onnittelen Sinua ja lukijoitasi uuden romaanisi johdosta. Se on hyvä. Se valtaa ja täyttää lukijan mielen. Se on teos, joka täytyy lukea kokonaan läpi kerralla. Sen intensiteetti ja sisäinen laajuus kaks-kolme kertaa ulkoista ulottuvampi ruokkii ja antaa voimaa kokea Gustafin, Hjalmarin, heidän vaimojensakin ja muiden kuvaamiesi ihmisten odottamattomia ja vähän tunnettuja kaukomatkoja ja koettelemuksia. Niitähän aiheuttivat yhä useammin ulkopuoliset: sodat ja vallankumoukset, avioliittojen hajoamiset ja taloudelliset tappiot.

Kirjasi rakenne on mainio. Hjalmar ja Gustaf ovat mainio pari: Kaksi uljasta maailmanmiestä maailmanmarkkinoilla. Melkein selviävät hengissä. Sitten Hjalmar kuolee tehdessään suuren palveluksen Maalleen, Ihmisyyden asialle ja myös Gustafille. Se on suuri tragedia.

               Eeva-puolisoni innostui myös ja pyysi sanomaan terveiset ja kiittää."

Tällainen ylistys loistavan Mannerheim-kirjan kirjoittajalta on sävähdyttävä kokemus kollegalle. Nöyrästi kiitän mestaria.

 

MANNERHEIM MENEE, KEKKONEN TULEE

Nyt on työn alla romaani Kekkosesta. Se oli ideana niin iso haaste, että olin jo luopua koko ajatuksesta. Tulin puhuneeksi asiasta puolisentoista vuotta sitten Fuengirolassa sikäläisen suomalaiskirjakauppa Papa Hemingwayn Eija ja Markku Vennolle. Markun reaktio oli niin innostunut, että itsekin rohkaistuin ja kävin kiinni aiheeseen.

Välillä on tuntunut miltei toivottomalta löytää olennainen ja romaaniksi taipuva aines valtavan lähdemäärän virrasta. Olen päätynyt kertomaan Kekkosen tiestä sotien vuodesta 1943 yli noottikriisin ja toisen presidentiksi valinnan jonnekin vuosiin 1963-64.

Ensimmäinen osa työn alla olevasta romaanista kertoo paljolti Mannerheimista, hänen viimeisistä ajoistaan Suomen johdossa. Ei voi edelleenkään muuta kuin hämmästellä hänen kykyään löytää ratkaisuja ja johtaa tapahtumia. Vähitellen hän poistuu, vähitellen nousee Kekkonen.

METSÄSTÄJÄN SYDÄNTÄ kirjoittaessani kävin ankaran lähitaistelun marsalkan kanssa ja onnistuin selättämään hänen persoonansa niin, että puhuttelen häntä tuossa romaanissa koko ajan Gustafiksi. Hän on henkilökohtaisessa lähikuvassa. Tulevassa romaanissa hän ei ole Gustaf, näkökulma on toinen. Hän on Mannerheim, marsalkka, joskus myös Marski. Hän on siinä maan johtaja.

Kekkosen kanssa taistelu on ollut vieläkin ankarampi. Koska kuvaan politiikkaa ja poliitikkoa, valtaan kiihkeästi pyrkivää miestä, ankarissa kansainvälispoliittisissa tilanteissa taistelevaa johtajaa, päätin olla häntä sinuttelematta. Kekkonen on Kekkonen alusta asti. Hän syntyykin Kekkosena ja sellaisena pysyy. Ei siis Urho, Urkki. Mutta joskus kaljupää ja nahkatukka.

Vaikka kirjassa puhuu kaikkitietävä kertoja, fokus on Kekkosessa ja näkökulma enimmältään Kekkosen. Niinpä kaikki hänen elämänsä tärkeät naiset esiintyvät hänelle etunimillään: Sylvi, Hertta, Anne-Marie, Tabe, Anita.

 

KIITOKSET JÖRN DONNERILLE

Kiittelen tässä toistakin kollegaa eli Jörn Donneria. Kun soitin taannoin Juhani Suomelle kysellen Kekkosen naisista, hän neuvoi minua ottamaan yhteyttä Donneriin, jolla on hallussaan Kekkosen kirjeet Anne-Marie Snellmanille. Ilokseni Jörn antoikin tuon rakkauskirjekokoelman käyttööni, tosin omien sanojensa mukaan pitkin hampain. Kiitokset siitä ihan ilman hampaita. Kirjeet ovat loistavaa aineistoa, rakkaussuhde oli kuutisentoista vuotta pitkä, intohimoinen ja kaunis. Anne-Marie Snellman ei ollut mikään turha nainen: filosofian maisteri, Assosiated Pressin kirjeenvaihtaja, everstin leski, aktiivinen maalaisliittolainen, politiikan tuntija. Hänen salongissaan Liisankadulla kokoontuivat suomalaiset ja kansainväliset toimittajat, poliitikot, diplomaatit ja vakoojat.

 

KIITOKSET MYÖS TIMO ELOLLE JA NIMETTÖMÄLLE

Kiitoksista ei tule vieläkään loppua. Toimittaja Timo Elo, joka kirjoitti Tabe Slioorin muistelmat, valaisi minua sekä madamen että Kekkosen persoonan suhteen. Hänen isännöimässään aikakauslehtien senioritoimittajien tilaisuudessa sain myös aivan ratkaisevan informaation. Olimme Mustion kartanossa, Hjalmar Linderin mailla siis, tutustumassa METSÄSTÄJÄN SYDÄMEN tapahtumapaikkoihin. Kirjan esittelyn jälkeen lounaalla vieressäni sattui istumaan nainen, jonka nimeä en tässä uskalla mainita. Hän kertoi nuoruudestaan tapahtuman, jossa häntä vängättiin samaan sänkyyn Kekkosen kanssa.

Tämä omakohtainen tapaus pani kirjailijan mielen ja omantunnon koville. Olin tietysti pohtinut ankarasti, millainen mies Kekkonen oikein oli ja millaisen kuvan hänestä antaisin. Tuon tosikertomuksen jälkeen, sitä hyvän aikaa pohdittuani, tajusin äärimmäisen yksinkertaisen asian: eihän ole minun asiani antaa kuvaa ja vielä vähemmän moralisoida, minun vain pitää parhaani mukaan kertoa, mitä tapahtui.

Kiitokset siis sinulle, nimeltä mainitsematon.

 

VÄHÄN PRIVAATTIAKIN

Kiitollisena liitän nyt muistojen joukkoon viime yönä päättyneen kuukauden pituisen lomamatkan Fuerteventuraan. Olimme siellä mieheni Jyrkin ja poikamme Oskarin poppoon kanssa. Viisivuotias Voldemar, kaksivuotiaat identtiset kaksostytöt Aamu ja Nuppu, heidän äitinsä Mari ja koiramme Sulo Raitis ja Voitto Palo. Neljää viikkoa yhteisessä huushollissa sillä porukalla ei ollut ensimmäinen kerta, vuosi sitten vietimme samanlaisen loman Fuengirolassa. Jos tällainen sujuu, voi onnellisena todeta, että perhe on olemassa ja voi hyvin. Neljän pikkuinen, Jirimikon ja Katrin esikoinen Nelli, sai tuomisina ihania mekkoja, kuten paikan päällä kaksosetkin. Lopultakin pääsen hössöttämään tyttöjen asioita.

Nyt on aika käydä jatkamaan Kekkosen tarinaa. Toivon mukaan siitä tulee kelvollinen ja se julkaistaan. Kirjailijan elämässä kaikki on epävarmaa, jokainen kirja pitää kirjoittaa tyhjästä ja alusta loppuun, työ on aina uusi, osaaminen ja jaksaminen mitataan joka kerta erikseen. Nyt on voimia poikkeuksellisen paljon, kun METSÄSTÄJÄN SYDÄN sai uskomattoman hienot kiitokset myös lehtien kriitikoilta. Kiitokset niistäkin.

Raija Orasen uusi romaani Metsästäjän sydän on ilmestynyt

Metsästäjän sydän

Tarina alkaa syksystä 1877, kun Albert Edelfelt esittelee maalauksensa ”Kuningatar Blanka”, ja Aurora Karamzin ostaa sen testamentattavaksi nuorelle Hjalmar Linderille. Tarina päättyy 1921, kun Mannerheim on potkaistu jälleen Suomesta ja Linder pidätetty Marseillessa. Siihen väliin mahtuu Euroopan laajuinen sota ja aikakausien murros.

Kuka oli Hjalmar Linder? Arvostettu kamariherra ja patruuna. Upporikas peluri ja kosmopoliitti nautiskelija. Rakastettu ja vihattu suurmies. Näitä kaikkia, ainakin.

 

Raija Orasen valloittava uutuusromaani Metsästäjän sydän nostaa esiin Hjalmar Linderin (1862–1921) värikkäitä elämänvaiheita Suomen autonomian ajan ja itsenäistymisen vuosien historiallisessa kehyksessä. Liikemiehenä Linder oli vaikutusvaltainen tilanomistaja, joka parhaina päivinään hallinnoi ja isännöi muun muassa Mustion ja Kytäjän kartanoita sekä Lohjan ja Högforsin sellutehtaita. Linder rakasti taidetta ja ensimmäisen autonsa hän hankki jo 1901.

 

Kirjan toinen päähenkilö on tutumpi, Carl Gustaf Mannerheim, jonka ystävyyssuhde Linderiin sai alkunsa jo nuorena Pietarin saleissa ja salongeissa. Lähipiiriin kuuluivat niin everstinna Aurora Karamzin kuin eturivin taiteilijamme Albert Edelfeldt, Axel Gallén ja Louis Sparre. Gustaf nai venäläisen Anastasia Arapovan ja hyvän varallisuuden, Hjalmar Gustafin varattoman Sophie-sisaren.

 

Metsästäjän sydän on väkevä tarina siitä mitä yksittäinen ihminen voi tehdä maansa hyväksi, ja minkä hinnan hän lopulta joutuu maksamaan.

 

Kirjastoluokka 84.2

Sidottu, suojapaperi

140x212 mm

426 sivua

Graafinen suunnittelu Nina Leino

ISBN 978-951-851-267-0

Ilmestynyt 18.8.2010

 

www.teos.fi

 

Raija Oranen (s. 1948) julkaisi esikoisteoksensa Nainen joka söi junassa appelsiinin vuonna 1977. Suurelle yleisölle Oranen on tuttu paitsi kirjoistaan myös televisiosarjoista ”Ruusun aika” ja ”Puhtaat valkeat lakanat”. Orasen laaja tuotanto käsittää romaaneja,novelleja, satuja, lastenkirjoja, kuunnelmia ja näytelmiä sekä musiikkidraamaa ja tv-käsikirjoituksia. Viimeksi häneltä on ilmestynyt romaanit Leijonan osa (2009) ja Fanny(2008). Oranen on aiemmin käsitellyt Suomen itsenäisyyden synnyn aikaa laajassa historiallisessa sarjassaan Maan aamu.

www.raijaoranen.fi

 

Kannen ja tekijän kuvat ladattavissa Teoksen sivuilta:

http://www.teos.fi/fi/media

 

Lisätiedot, arvostelukappaleet ja haastattelupyynnöt:

Jussi Kaisjoki,jussi.kaisjoki@teos.fi,p. 050 523 9404

LEIJONAN OSA MYYDYIN AURINKORANNIKOLLA

Myydyimmäksi suomalaiskirjaksi on noussut Aurinkorannikolla Raija Orasen uusin romaani Leijonan osa. Bookshop Hemingwayssä järjestettiin marraskuun lopussa teoksen esittelytilaisuudet kahtena peräkkäisenä päivänä.

 

Kirjakauppias Markku Vento kuvailee sanomalehti Uuden Fuengirolan palstallaan romaania mm. seuraavasti:
"Oranen pyörittää päähenkilöiden elämää maukkaasti. Tutuksi tulevat Kosmoksen kosteat illat ja Marbellan kuumat yöt. Leijonan osa on vahvaa Orasta: ajankuva on osuva ja kiehtova, henkilöt maukkaita ja tarina etenee vastustamattomalla vauhdilla. Voisi kuvitella, että kirja laajentaa Orasen lukijakuntaa, sillä edellisen laman kuvaukset ovat olleet harvinaisia. Varsinkin näin hyvin toteutettuna."


Koko artikkeli on Uusi Fuengirola-lehden 34/2009 painoksessa. Se on luettavissa myös digipainoksena osoitteessa http://www.uusifuengirola.fi/epaper/525568213557729/ (s. 12-13).

PANKKIMAAILMAN ASIANTUNTIJA KIITTÄÄ LEIJONAN OSAA

Espanjan Sanomissa kokenut pankkimaailman asiantuntija kiittää Raija Orasen uusinta romaania Leijonan osa, joka on noussut Aurinkorannikon myydyimmäksi suomalaisteokseksi. Juhani Laurilan mukaan kirjassa "on kriisin anatomia pähkinänkuoressa".

Laurila on työskennellyt yli 30 vuotta - siis myös romaanin tapahtuma-ajan - Suomen Pankissa toimistopäällikkönä ja mm. Maailmanpankissa, Kansainvälisessä valuuttarahastossa, EU-komissiossa ja OECD:ssä asiantuntijatehtävissä. Hän kirjoittaa mm: "Talouden ylikuumenemisen mahdollistaman omanvoiton pyynnin ja valtapelin vaikutukset Anders Harmon persoonallisuuteen ovat romaanin keskeistä antia. Anders kehittyy kunnollisesta pankkitoimihenkilöstä häikäilemättömäksi keinottelijaksi, yliolkaiseksi lähimpien työtovereittensa ja vaimonsakin nöyryyttäjäksi. Jäljelle jää vain 'management by perkele'. Toki romaanissa on kosolti myös rakkautta ja suuria tunteita, tilannekomiikkaa, yllättäviä käänteitä sekä herkullista ja sarkastista huumoria."

Raija kertoo Leijonan osasta

Leijonan osa (video)
Liittyy teokseen: 

Videolla Raija kertoo uusimmasta romaanistaan: Leijonan osa.

 

Leijonan osa

Leijonan osa (kansi)
Kuvaus: 

Keväällä 1988, kun rahamarkkinat ovat vapautumassa ja vanha moraali murenee rikastumisen tieltä, pankinjohtaja Anders Harmo päättää kaapata tuoreesta varallisuudesta itselleen leijonanosan. Samoin tein hän havahtuu huomaamaan vaimonsa ja avioliittonsa kauhtuneisuuden; hän hullaantuu nuorta kaurista muistuttavaan malliin, Pirita Pohjolaan.

Pankissa suoritettu yllätystarkastus ja rikossyyteuhka ajavat Andersin kuitenkin finanssien maailmasta kiinteistö- ja rakennusbisnekseen. Samaan aikaan, kun maan talous luisuu lamaan ja ikuiseksi luultu Neuvostoliitto romahtaa, Andersin ovelat toimet menestyvät aina vain paremmin; pankkeja kaadetaan ja nostetaan verovaroin, konkurssiaalto ajaa yrittäjiä itsemurhiin ja tavalliset asuntovelalliset, kuten Piritan toimittajaäiti, joutuvat ahtaammalle kuin koskaan.

Anders pitää itseään voittamattomana leijonana, mutta joutuu näkemään, ettei ole yksin älykäs ja taitava. Helsingin, Marbellan ja Pietarin ylellisissä huoneistoissa kehkeytyy intohimoisen rakkauden ja perhesuhteiden lisäksi myös kysymys liiketoiminnan moraalista.

Leijonan osa
 on tarkka ja koskettava kuvaus holtittoman ahneuden synnyttämästä pankkikriisistä ja tuhoisasta talouslamasta, mutta myös iskut kestävästä rakkaudesta, intohimosta ja selviytymisestä.

Katso video (www.tapahtuma.tv), jossa Raija Oranen kertoo romaanistaan Leijonan osa. Saman videon voit katsoa myös täällä.

Ilmestynyt 27.8.2009
Julkaisuvuosi: 
2009
Julkaisija: 
Teos
ISBN: 
978-951-851-164-2
Sivumäärä: 
526
Muut tekijät: 
Graafinen suunnittelu Juha Grönberg, Design Gossip, Kannen maalaus Marjatta Tapiola
Lehdistöotteet ja muut sitaatit: 

"Leijonanosa nousee kaunokirjana Orasen tuotannon kärkeen. Kärjistyksistään huolimatta romaani loistaa myös laaja-alaisena lama-ajan kuvauksena sellaisesta näkökulmasta, jota on tuotu varsin vähän nykykirjallisuuteemme. Leijonanosa on paitsi kulttuuria myös havainnollinen retki taloushistorian maailmaan."

Jari O. Hiltunen, Satakunnan kansa 15.9.2009

"Orasen kyky kirjoittaa vetävää tekstiä on ilmiömäistä; kirjaa ei voi laskea käsistään ennen kuin on lukenut sen loppuun."

Sinikka Klaus, Länsi-Uusimaa 28.9.2009

"Kirja vilisee Helsingin kulmia ja kapakoita, ja monet sen henkilöt muistuttavat 80- ja 90-luvun julkkiksia. Huikean viihdyttävä romaani toimii myös lyhyeä oppimääränä puhallukseen, lahjontaan ja kähmintään."

Saija Hakoniemi, Seura no: 2009/43

Punaisten kukkien puutarha

Punaisten kukkien puutarha
Kuvaus: 

Mikkelin Teatteri juhlii 90-vuotista taivaltaan esityskaudella 2009 -2010. Samaan aikaan myös Länsi-Savo täyttää 120 vuotta. Yhteisenjuhlavuoden kunniaksi tilattiin kirjailija Raija Oraselta näytelmän,mikä sai nimekseen Punaisten kukkien puutarha.

Näytelmä kantaesitetäänsyyskuun 26. päivä Mikkelin Teatterin päänäyttämöllä ja sen ohjaateatterinjohtaja Pekka Laasonen.Punaisten kukkien puutarhan keskushenkilönä on kunnallisneuvos EdwinAlléen; insinööri, varikonpäällikkö, puhelinyhdistyksentoimitusjohtaja, kunnallispoliitikko, Mikkelin ensimmäisen vesitorninja vesijohtoverkon rakennuttamisen puuhamies, ja paljon, paljon muuta.

Näytelmässä seurataan Alléenin ja hänen lähipiirinsä elämää Mikkelissä1900-luvun alusta aina jatkosodan loppuun asti. Näytelmä on siishistoriallinen kuvaus seutumme todellisista tapahtumista ja ihmisistälähes puolelta vuosisadalta. Näin ollen voikin sanoa, että näytelmänpääosassa on Mikkelin kaupunki, sen kasvot ja kokemukset niinvastoinkäymisten kuin nousujenkin aikoina. Näytelmässä kuvataan Venäjänvallan aikaa, kansalaissotaa, Mikkelin paloa ja tietenkin myös talvi-ja jatkosodan myllerryksiä.

Ensi-ilta: 26.9.2009
Kesto: 2 h 20 min
Kirjoittanut: Raija Oranen
Ohjaus: Pekka Laasonen
Lavastus: Satu Vihavainen
Puvustus: Satu Vihavainen


Tapahtumapaikka: Suuri näyttämö, Mikkelin Teatteri
Paikkakunta: Mikkeli
Järjestäjä: Mikkelin Teatteri
www: Punaisten kukkien puutarha
Liput: 21.00-23.00 €

Tapahtuma.tv tiedot näytelmästä

Julkaisuvuosi: 
2009
Julkaisija: 
Mikkelin teatteri